Valitsemani teos on runokokoelma Miia Toivion Pysty hiljaisuus (Teos, 2013). En ole aiemmin lukenut runoja, joten halusin poistua mukavuusalueelta ja ottaa niitä luettavaksi novellikirjan sijaan. Minulla ei ole tiettyä syytä juuri tälle kirjalle, valitsin sen satunnaisesti mielenkiintoisen kannen ja nopean selauksen perusteella.
En halunnut perinteisiä loppuriimisiä runoja tai sellaisia, jotka olisivat hyvin hilpeitä. Halusin jotain ehkä vähän syvällisempää, jota voi pohtia, ja tämä nopeasti näytti siltä. Kansi on mielenkiintoisen tummasävytteinen ja tekstit vaikuttavat haikeilta ja kauniilta. Jään innolla odottamaan lunastetaanko odotukset! - Sandra
Nyt olen lukenut teoksen kokonaan. Ensimmäisellä lukukerralla en ymmärtänyt yhtään mitään ja tulin jo toivottomaksi, tuleeko tulkinnasta mitään. Luin toisen kerran ja huomasin, että runot ovat selvästi sidoksissa toisiinsa ja muodostavat jonkinlaisen tarinan. Kolmannella lukukerralla oikeasti syvennyin ja aloin jo huomaamaan eroja.
VastaaPoistaKirjailija käyttää hyvin paljon vertauksia, metaforia ja personifikaatioita, ja paljon luontosanoja. Kieli oli kaunista ja soljuvaa. Välillä tuntui kuin olisi lukenut tarinaa runojen sijasta. Täytyy sanoa, että teos oli hyvin vaikeatulkintainen. Ei oikein tiedä, mistä runot kertovat. Rakkaudesta, kuolemasta, yksinäisyydestä, kaipauksesta, huolesta, masennuksesta, erosta, turtumuksesta, pelosta? Vai niistä kaikista?
Kun luin kirjablogeista muiden mielipiteitä tästä samaisesta teoksesta, huomasin, että moni on ihmetellyt samaa: mistä tässä oikein runoillaan? Välillä runot kertovat ”hänestä”, mutta kuka ”hän” on? Oman käsitykseni mukaan voisi olla kyse jonkinlaisesta kiintymyssuhteesta, ja ero tulee. Henkilö selvästi kaipaa ja on turtana, haluaisi tuntea edes kipua tyhjyyden tilalle. Hän muistelee hyviä hetkiä ja toivoo voivansa vielä tavata menetettynsä. ”Hän”, jota henkilö kaipaa, vaikuttaa oudolta ja mielenkiintoiselta; henkilö ei itsekkään ymmärrä ”häntä” ja sen tekemisiä. ”Hän” elää jossain omassa erikoisessa maailmassaan, johon henkilö yrittää astua tai vetää ”hänet” omaan maailmaansa.
Teos oli hyvin mielenkiintoinen ja uskon lukevani sen vielä uudelleen. Tuntuu, kuin jokaisella lukukerralla huomaisi jotain uutta mitä ei viimeksi tajunnut. Tämä on teos, johon voi palata aina uudelleen.Tässä yksi pätkä, joka on jäänyt kiemurtelemaan mieleeni, ja huomaan palaavani aina tälle sivulle: ”Haavat ottavat tuulen ensimmäisenä vastaan, hän sanoi, kun yritin pitää hänet paikoillaan ja asettua siten, että varjomme olisivat kohdanneet. Että harhaileva katse olisi luullut meitä yhdeksi ja samaksi. Hän sanoi, hän kirjoitti, hän sanoi, en tiedä kumpi olisi parempi, hän päästi kieleltään jotain mikä keinahteli ja hänen kätensä tarttui siihen nopeasti puristaen sen päätä sormiensa väliin. Näin oli parempi. Hän tiesi mitä teki. Minä tiesin, mitä hän teki. Me pysyimme paikoillamme ja sen keinahteleva suu pysyi paikoillaan. Kukaan ei nähnyt meidän jähmettyneitä ilmeitä. Lohduttomuutta voi kuvata, mutta aurinko mustaa filmirullan.” -Sandra
Minulle tuli sama kokemus lukemassani teoksessa tuosta ''hän'' persoonasta. Niidenkin runojen henkilö kaipasi ''häntä'', mutta tuntui ettei hän aina itsekkään tiennyt kuka ''hän'' oli. Ennenkuin tajusin tämän minusta runot kuulostivat ihan sekavalta, mutta kun tajusin hän persoonan merkityksen runot avaituivat minulle aivan eritavalla. - Elina
VastaaPoista