Luen Vilja-Tuulia Huotarisen vuonna 2009 julkaistun runokokoelman ”Iloisen lehmän runot”. Valitsin kyseisen teoksen, sillä se sattui osumaan kirjastossa silmään, ja tykkäsin pienenä ruokkia ja hoitaa lehmiä mummolan navetassa. Mainittakoon näin vastapainoksi, että sen sijaan runoista en ole koskaan pitänyt.
Takana on nyt viisi runoa, ja lukemani on ollut juuri sellaista, mitä odotinkin: syvällistä ja vähän sekavaa. Sieltä täältä ymmärrän viittauksia johonkin arkipäiväiseen ja navetan ulkopuoliseen tapahtumaan. Syvällisempiä vertauskuvia en ole löytänyt. Toivottavasti niitä ei ole, sillä se paljastaisi henkisen kypsymättömyyteni. Ennen kuin tyrmään koko kirjallisuudenalan täysin, päätän lukea koko kokoelman läpi, ja antaa sille edes jonkin teoreettisen mahdollisuuden. Saa nähdä miten päättyy, tuskin hyvin. - Eelis
Kokoelma koostui neljästä osasta, joista ensimmäisessä osiossa ”Holly seuraa hymyillen” oli runoja nimenomaan lehmistä. Monissa niistä lehmiä verrattiin nykypäivän naisiin ja tyttöihin. Toivottavasti tulkintani nyt oli oikea, etten loukkaa ketään. Niin tai näin, runot olivat hämmentäviä, ja välillä hieman järkyttäviä, enkä vieläkään ole ymmärtänyt puoliakaan mitä tuli luettua. Ehkä yhtenä kirjailijan tavoitteista oli saada ihmiset hämmentymään ja pohtimaan, että mitäköhän ihmettä.
VastaaPoista”meidän tehtävämme on valvoa kuka lehmä hyppää kenenkin päälle / siitä tietää että sillä on kiima / mutta unohdan aina, kummalla / iltaisin lehmät asettuvat parijonoon / Minea lypsetään kuiviin / Anastasia putoaa ojaan / Medeia romahtaa / Penelope turpoaa, Angelika saa vaivoikseen kärpäset / ja Thetis pakkopaidan / Afroditen utareista tulee mureketta / Dianan hyppy jää lyhyeksi / Kaikkia sankarittaria ei voi pelastaa / mutta raivoisa Wonder Woman, punamultaa huulissaan / syöksyy tarhan portti selässä kaupunkiin / Ja kun sen tapaa Stockmannilla / se ei tervehdi enää”
Loput kolme osiota oli nimeltään ”Kohtauksia kädestälukijan luona”, ”Lennätän leijaa ja pitelen naurusta kiinni” ja ” Kuningattaren ääni”. Ensinnäkin on huomautettava, että petyin ankarasti siitä, että niissä runot kertoivat harvoin lehmistä. Siitä päättelin, että lehmärunot kolahtivat minuun parhaiten. Ylipäänsä näiden kolmen viimeisen osion runot oli niin hämmentävää tavaraa, että niiden lukemiseen piti oikein keskittyä. Seuraava esimerkki kuvaa ilmeisesti syyllisyyden tunnetta, joka seuraa kaikkialle. Kirjan runot eivät kyllä olleet mitenkään yksiselitteisiä, joten tuo oli nyt vain yksi tulkinta. ”Kerran oli kissa joka ei kuollut Löin sitä vasaralla / Ajoin autolla yli Työnsin säkkiin Upotin veteen / Hirtin solmioon Heitin parvekkeelta Syötin myrkkyä / Ammuin päähän Jätin savuavaan taloon Suljin kellariin / Kun keväällä avasin oven kissa oli muuttunut lihaviksi rotiksi / Ne syöksyivät jalkojeni välistä ja katosivat / En tiedä minne ne juoksivat Ne vainoavat minua kaikkialla”.
Aluksi runot vaikuttivat pilke silmäkulmassa kirjoitetuilta, mutta loppua kohti jonkinasteinen synkkyys vain jatkui ja jatkui. Nyt jälkikäteen ajateltuna, voi olla, ettei runoihin sisältynyt lopulta huumoria juuri ollenkaan. Pääaiheenaan kirja käsitteli sen nimessäkin mainittuja iloa ja lehmiä. Lehmät kuvattiin aina ulkopuolisen näkökulmasta, joten niiden sielunmaisemaan ei kirjan myötä päässyt kiinni. Ilo taas ei tarkoittanut läheskään aina sellaista positiivista tunnetta, jona sen olemme tottuneet ymmärtämään. Ilo oli tylyä ja julmaa, joskus jopa masentavaa.
Voin suositella kirjaa, mikäli runot maittavat ja haluat muokata sanan ”ilo” merkitystä päässäsi. Itsestäni ei vieläkään tullut runokirjallisuuden ystävää, mutta sanotaan, että lukukokemus oli yllättävän kivuton. ”Minusta tuli ILOINEN jo varhain / niistä tulee joilla on vain vähän toivoa. / En TIETENKÄÄN itkenyt öisin / nukuin navetassa poski lehmän vatsaa vasten. / Kaipuu on ihmiselle lohduksi annettu. / Tuuditin uneen koko navetan ja se katosi / joskus rakastin niin että katsoin itse” - Eelis
Minäkin valitsin Vilja-Tuulia Huotarisen kolmannen runokokoelman nimeltä "Iloisen lehmän runot", vuodelta 2009, koska aihe vaikutti hauskalta ja keveältä, enkä ole aiemmin runoja pahemmin lukenut. Päätin siis antaa kirjalle yrityksen.
VastaaPoistaRunokokoelma koostuu neljästä osasta, joiden nimet, kuten ´Kohtauksia Kädestälukijan luona (sieluni saattaa nousta mukaasi)´ja ´Lennätän leijaa ja pitelen narusta kiinni (eli muistiinpanot mykältä kesäkuulta)´, ovat näin ensisilmäyksellä suorastaan outoja, eivätkä liity lehmiin.
Ensimmäistä runoa lukiessani ymmärrän miksi en ole niitä aiemmin lukenut sen enempää. Kyllä on epäselvää tekstiä! Runokokoelman positiivinen nimikin johtaa harhaan, sillä monet runot kertovat kuolemasta ja muista elämän ikävyyksistä. Runojen lehmillä on kuitenkin hauskasti ihmismäisiä piirteitä, sillä ne tanssivat, hymyilevät ja laulavat. Niillä kaikilla on myös lehmille erikoiset nimet, kuten Angelika, Diana, Holly ja Prinsessa A.
Luettuani kokoelman ensimmäisen osan huomaan, etten ole tajunnut puoltakaan siitä kaikesta mistä runot kertovat. Täytyy varmaan lukea vielä uudelleen vähän tarkkaavaisemmin. - Milla
Oletko lukenut lisää/uudestaan runoja? Onko niissä ollut mitään syvempää teemaa tai merkitystä? :) -Hanna
PoistaKirjassa on siis paljon runoja, jotka eivät ole niin iloisia kuin odotin niiden olevan. Minusta tuntuu, että kokoelma kokoelmalta runot muuttuvat hurjemmiksi. Olen melkein järkyttynyt lukiessani runoa, jossa erästä kissaa yritetään saada hengiltä. ”Heitin parvekkeelta Syötin myrkkyä Ammuin päähän” runossa luetellaan. Kissa parka.
PoistaRunoissa on minäpuhuja, joka kertoo elämästään lehmien kanssa maatilalla. Runokokoelman toisessa osassa kyseinen henkilö on kädestälukijan luona, jossa paljastetaan asioita hänen menneisyydestään. ”En tietenkään itkenyt öisin, / nukuin navetassa poski lehmän vatsaa vasten.” Tämä kertoo siitä, että lehmät ovat hänen tukensa ja turvansa, vaikka hän pitääkin niitä välillä typerinä eläiminä.
Nyt luettuani koko kirjan, olen saanut jonkinlaisen kokonaiskuvan Iloisen lehmän runoista. Ensinnäkin jokainen ILOON viittaava sana on kirjoitettu isolla. Löysin osan yhdestä runosta, joka kertoo kaiken oleellisen teemasta: ”Scarlett ja Melanie, oudot siskokset, toinen ei ymmärrä mitään ja toinen liikaa, / molemmat ovat tuhon omat mutta ajattelevat sitä vasta huomenna.” Elä hetkessä ja nauti elämän pienistä iloista, sillä kun katsot vähän tarkemmin, huomaat, että jokaisessa asiassa on jotain hyvää. Huonoja asioita tapahtuu kaikille, mutta niiden vatvominen ei auta. Onnellinen on se, joka osaa unohtaa.
Modernit runot ovat mielestäni outoja ja näin loppujen lopuksi eivät ihan minun juttuni, mutta suosittelen kirjaa kuitenkin. Löysin myös muutaman todella kauniin runon, sellaisia, jotka pistävät ajattelemaan. Tässä on osa yhdestä: ”Taivas ei ole pahvia Kivet eivät ole styroksia / Veri ei ole ketsuppia Onni ei ole vaarallista / Jos lohikäärme sanoo kolme kertaa ei / Sinä sanot kyllä”. - Milla
Mitä mieltä olet tällä hetkellä runoudesta? Onko se vieläkin turhaa?
VastaaPoista